Olin siinä 4 vuotias, kun edesmennyt mummini opetti minut ensin virkkaamaan ketjusilmukoita. Niitä syntyi isoja lankakeriä. Sitten opetelteltiin kiinteitä silmukoita, siitä sitten kehityttiin aina tasovirkkaukseen jolloin taisi koko suku olla hyvin patalapuilla varustettua. Sitten koitti kutomisen aika ja sillä tiellä olen edelleen.
Vakavaksi Neuloosiani voisi sanoa. Sillä lankaa, puikkoja ja muuta tähän liittyvää on PALJON. Jos menen lankojen ohi, en voi olla ostamatta kerää. Vähän kuin toisilla karkki, minulla se vain on lanka. Sitä on saatava vaikka ne voivat vuosia lojua odottamassa juuri sitä oikeaa ohjetta.
Voin kutoa missä vain ja miten vain ja lähes mitä vain. Tänä syksynä olen erikoistunut pipoihin, palmikkopipoihin eritoten. Paksulla langalla muhkeita palmikoita. Kudon istuen, voin kutoa myös selälläni sängyssä, voin lukea samaan aikaan kirjaa, selata nettiä, lukea lehteä, katsella telkkaria. Kävellessäni en sentään tätä tee. Ja koska julkisilla en kulje en sitäkään tee, mutta muuten nämä kulkevat myös mukanakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti